Kesäkuu on Pride-kuukausi. Silloin sateenkaarevuus näkyy lipuissa, tapahtumissa, sosiaalisen median profiilikuvissa ja julkisessa keskustelussa. Samalla herää toive, että yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja jokaisen oikeudesta olla oma itsensä puhuttaisiin myös muina kuukausina. Helppoa se ei kuitenkaan aina ole. Yhteiskunta näyttää jakautuvan yhä pienempiin kupliin. Sama ilmiö näkyy politiikassa, mutta myös sateenkaariyhteisöissä, niiden tukijoissa ja vastustajissa. Jotkut ajattelevat, että yhdenvertaisuutta tulee edistää tietyllä tavalla. Toiset kokevat, ettei koko asiaa pitäisi nostaa esille lainkaan. Keskustelu muuttuu helposti vastakkainasetteluksi, jossa ihmiset sijoitetaan nopeasti johonkin leiriin. Moni ihminen jää tämän keskelle. Mitä tehdä, jos haluaa tukea ihmisoikeuksia, mutta ei koe kuuluvansa mihinkään poliittiseen ryhmään? Mitä tehdä, jos haluaa puolustaa toisen ihmisarvoa ilman, että tulee leimatuksi jonkin ideologian edustajaksi? Ehkä ensimmäinen askel on muistaa,

TOIMINNASTA TOIVOA Hyvän elämän edellytysten tutkija, apulaisprofessori Frank Martela kirjoittaa kolumnissaan (HS, 20.4.2026) toivosta ja toimijuudesta. Hänen mielestään toimijuus on ihmiselle tärkeämpää kuin toivo ja siksi toivon sijasta pitäisi etsiä tapoja vahvistaa toimijuutta. Kielitoimiston sanakirjan mukaan toivo on odotusta suotuisammasta tilanteesta verrattuna nykyhetkeen tai mahdollisuus selviytymisestä, menestymisestä tai onnistumisesta. Määritelmien mukaan toivo on siis hyvin abstrakti asia. Tieteen termipankin mukaan toimijuus taas tarkoittaa ihmisen, yhteisön tai organisaation kykyä ja mahdollisuutta tarkoitukselliseen ja itsenäiseen toimintaan. Ihmisen toimijuus on täten testattavissa ja mitattavissakin oleva ominaisuus. Martela ei ole lainkaan kiinnostunut oman kontrollimme ulottumattomissa olevasta toivosta eikä koe tarvitsevansa sitä toimiakseen. Hän tarvitsee arvokkaan päämäärän ja suunnitelman, joiden pohjalta voi alkaa toimia. Itse asiassa, silloin kun toivoa tuntu

Uuden vuoden alkaessa pysähdymme usein pohtimaan muutostarpeita ja etsimään uutta suuntaa. Luovuus voi toimia tässä loistavana kompassina: se avaa uusia, joskus yllättäviäkin näkökulmia ja muuttaa tapaamme katsoa elettyä kokemusta. Se, mikä aiemmin näyttäytyi pahasti rikkoutuneena, voikin hahmottua uudelleen arvokkaana ja kauniina – kuten japanilaisessa kintsugi-perinteessä, jossa särkyneet osat liitetään yhteen kullalla ja asiasta tulee alkuperäistäkin arvokkaampi. Monet elämän käännekohdat, kuten sairastuminen, kriisit, riippuvuudet tai traumaattiset kokemukset, ovat aluksi hajanaisia ja vaikeasti sanoitettavia. Kokemus voi olla kehollista, tunnepitoista ja sirpaleista. Luovat menetelmät – kirjoittaminen, kuvallinen ilmaisu, liike, musiikki tai draama – tarjoavat väylän kohdata näitä kokemuksia silloin, kun sanat eivät vielä riitä. Luovuus auttaa pysähtymään, jäsentämään ja antamaan kokemukselle ymmärrettävän muodon. Luovuus tukee myös tunteiden käsittelyä turvallisesti. Kokemusasian

Mielenterveyttä ei voi siirtää toiselle valmiina pakettina – se syntyy suhteissa, vuorovaikutuksessa ja osallisuuden kokemuksessa. Muutos ei ole yksilösuoritus, vaan syttyy kohtaamisissa. Toisten tarinat selviytymisestä ja uudelleen nousemisesta luovat toivoa: jos hänestä oli siihen, ehkä minustakin.Kokemusasiantuntijat ja vertaisohjaajat kannattelevat tätä toivoa ja muistuttavat, että toipumisen mallit syntyvät elämästä, eivät kirjoista. Toipuminen ei ole paluuta entiseen, vaan uuden syntymistä. Toipumisrauhan myötä versoava muutos alkaa turvallisuuden kokemuksesta: mahdollisuudesta hengittää, laskea suojauksia ja olla rehellinen itselleen. Mutta mielen hyvinvointi vahvistuu vasta yhteisössä ja sen ytimessä on osallisuus: oikeus kuulua, vaikuttaa ja tulla otetuksi mukaan. Osallisuus on kokemus omasta merkityksestä – siitä, että minun tarinallani ja läsnäolollani on arvoa. Kun tämä tunne vahvistuu, mielenterveyden taidot kasvavat luonnollisesti. Viime viikolla kouluttaja ja tietokirjai

Maailma digitalisoituu vauhdilla, ja yhä useampi palvelu ja kohtaaminen siirtyy verkkoon. Tämä muutos koskettaa meitä kaikkia, ja näin ollen se vaikuttaa myös kokemusasiantuntijoiden ja vertaisohjaajien arvokkaaseen työhön. Hyvät digitaidot eivät ole enää vain lisäetu, vaan ne ovat muodostumassa välttämättömäksi työkaluksi, joka mahdollistaa tuen tarjoamisen ja vaikuttamisen ajasta ja paikasta riippumatta. Kokemusasiantuntijat ja vertaisohjaajat ovat sillanrakentajia, jotka omalla tarinallaan ja läsnäolollaan tuovat toivoa ja ymmärrystä samankaltaisessa elämäntilanteessa oleville. Kun tähän yhdistetään sujuvat digitaidot, heidän mahdollisuutensa auttaa ja vaikuttaa moninkertaistuvat. Tavoitettavuus ja saavutettavuus uudelle tasolle Perinteinen vertaistuki ja kokemusasiantuntijatoiminta on usein ollut sidottua tiettyyn paikkakuntaan ja aikatauluihin. Digitaalisten välineiden avulla tuki voi kuitenkin ylittää maantieteelliset rajat. Vertaistukiryhmät verkossa: Videopuhelut, keskustelufo

Kuvaaja: W W: https://www.pexels.com/fi-fi/kuva/889839/ Seksuaalinen ahdistelu, hyväksikäyttö ja väkivalta ovat asioita, jotka koskettavat meistä monia – mutta joista yhä vaietaan. Usein vasta silloin, kun kipu on kasvanut liian suureksi tai kun joku uskaltaa avata suunsa, alkaa ympärillä tapahtua pientä liikettä. Mutta miksi vaikeneminen on niin yleistä? Miksi näin moni jää yksin kokemuksensa kanssa? Monet naiset vaikenevat, koska kantavat häpeää, jota ei koskaan olisi pitänyt heidän harteilleen asettaa. Häpeää siitä, että joutui kokemaan jotain, mitä ei olisi koskaan saanut tapahtua. Häpeää, joka ei kuulu heille, vaan sille, joka teki väärin. Ja monet miehet vaikenevat – eivät siksi, että olisivat tehneet pahaa, vaan koska kokevat myötähäpeää. He saattavat vetäytyä, olla hiljaa, vältellä aihetta. Vaikeneminen ei ehkä tarkoita välinpitämättömyyttä, vaan se voi myös olla epävarmuutta, pelkoa astua harhaan, tai tunnetta siitä, ettei omalle äänelle ole tilaa. Mutta juuri tämä hiljaisuus