Kuvaaja: W W: https://www.pexels.com/fi-fi/kuva/889839/

Seksuaalinen ahdistelu, hyväksikäyttö ja väkivalta ovat asioita, jotka koskettavat meistä monia – mutta joista yhä vaietaan. Usein vasta silloin, kun kipu on kasvanut liian suureksi tai kun joku uskaltaa avata suunsa, alkaa ympärillä tapahtua pientä liikettä.

Mutta miksi vaikeneminen on niin yleistä?
Miksi näin moni jää yksin kokemuksensa kanssa?

Monet naiset vaikenevat, koska kantavat häpeää, jota ei koskaan olisi pitänyt heidän harteilleen asettaa. Häpeää siitä, että joutui kokemaan jotain, mitä ei olisi koskaan saanut tapahtua. Häpeää, joka ei kuulu heille, vaan sille, joka teki väärin.

Ja monet miehet vaikenevat – eivät siksi, että olisivat tehneet pahaa, vaan koska kokevat myötähäpeää. He saattavat vetäytyä, olla hiljaa, vältellä aihetta. Vaikeneminen ei ehkä tarkoita välinpitämättömyyttä, vaan se voi myös olla epävarmuutta, pelkoa astua harhaan, tai tunnetta siitä, ettei omalle äänelle ole tilaa. Mutta juuri tämä hiljaisuus estää meitä kuulemasta toisiamme.

Tässä muodostuu hiljaisuuden noidankehä:
Toinen vaikenee häpeästä, toinen myötähäpeästä ja ehkä kollektiivisesta syyllisyydestä.
Väliin jää tyhjä tila, joka on kaikkea muuta kuin tyhjä – se on täynnä kokemuksia, pelkoa, kipua ja yksinäisyyttä.

Onneksi tähän kaikkeen on myös vastavoimia.
Yksi niistä on kokemusasiantuntijuus.

Kokemusasiantuntijat – ihmiset, jotka ovat kulkeneet läpi vaikeiden kokemusten ja oppineet sanoittamaan niitä – voivat muuttaa paljon. Heidän puheensa rikkoo hiljaisuutta. He voivat sanoa ääneen sen, mitä moni ei vielä uskalla tai pysty. Ja heidän äänensä voi palauttaa häpeän oikeaan osoitteeseen: tekijälle, ei uhrille.

Kun ihminen puhuu kokemuksestaan toipumisen näkökulmasta, hän ei puhu vain itsestään. Hän puhuu niille, jotka kuuntelevat. Niille, jotka vielä etsivät sanoja. Niille, jotka haluaisivat ymmärtää, mutta eivät tiedä, mistä aloittaa.
Kokemusasiantuntija voi olla silta – ei tuomari, ei uhri, vaan ihminen ihmiselle. Hän voi mahdollistaa sen, mitä juuri nyt tarvitaan eniten: aitoa kuuntelemista, turvaa ja inhimillistä kohtaamista. Hän ei tuo valmiita vastauksia, mutta avaa tilaa, jossa on lupa olla keskeneräinen.

Jos haluamme muutosta, meidän on oltava valmiita kuulemaan toisiamme – ei vain niitä, joilla on oikeat sanat, vaan myös niitä, joiden ääni vielä värisee. Meidän on luotava tiloja, joissa puhuminen on mahdollista, ja joissa hiljaisuus ei enää ole se hallitseva ääni.

Ja ehkä meidän on myös kysyttävä, mihin panostamme kasvatuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kasvattaminen siihen, että toista kunnioitetaan. Siihen, että vastuu ei ole uhrilla. Ja siihen, että hiljaisuuden voi katkaista myös kuuntelemalla.