Uuden vuoden alkaessa pysähdymme usein pohtimaan muutostarpeita ja etsimään uutta suuntaa. Luovuus voi toimia tässä loistavana kompassina: se avaa uusia, joskus yllättäviäkin näkökulmia ja muuttaa tapaamme katsoa elettyä kokemusta. Se, mikä aiemmin näyttäytyi pahasti rikkoutuneena, voikin hahmottua uudelleen arvokkaana ja kauniina – kuten japanilaisessa kintsugi-perinteessä, jossa särkyneet osat liitetään yhteen kullalla ja asiasta tulee alkuperäistäkin arvokkaampi.
Monet elämän käännekohdat, kuten sairastuminen, kriisit, riippuvuudet tai traumaattiset kokemukset, ovat aluksi hajanaisia ja vaikeasti sanoitettavia. Kokemus voi olla kehollista, tunnepitoista ja sirpaleista. Luovat menetelmät – kirjoittaminen, kuvallinen ilmaisu, liike, musiikki tai draama – tarjoavat väylän kohdata näitä kokemuksia silloin, kun sanat eivät vielä riitä. Luovuus auttaa pysähtymään, jäsentämään ja antamaan kokemukselle ymmärrettävän muodon.
Luovuus tukee myös tunteiden käsittelyä turvallisesti. Kokemusasiantuntijaksi kasvaminen edellyttää usein häpeän, syyllisyyden, pelon ja epävarmuuden kohtaamista. Luova työskentely mahdollistaa sopivan etäisyyden: kokemusta voi tarkastella ikään kuin ulkopuolelta, ilman että se vie mukanaan tai kuormittaa liikaa. Näin vaikeistakin tunteista voi tulla osa omaa tarinaa – ei koko identiteettiä määrittävä tekijä.
Oppiminen kokemusasiantuntijuudessa on samalla identiteettityötä. Ihminen siirtyy toipujan, kuntoutujan tai palveluiden käyttäjän roolista kohti aktiivista toimijuutta ja vaikuttamista. Luovat menetelmät tukevat tätä muutosta, sillä ne kutsuvat pohtimaan kysymyksiä kuten: kuka minä olen nyt, mitä kokemukseni merkitsee ja miten haluan olla näkyvä muille? Kokemuksesta alkaa rakentua osaamista, jolla on paikkansa ja arvonsa.
Luovuus vahvistaa itsereflektiota ja jaettua asiantuntijuutta. Kokemusasiantuntijuus ei perustu vain koettuun, vaan siihen, että kokemusta pysähdytään pohtimaan yhdessä, liitetään laajempiin ilmiöihin ja jaetaan dialogissa toisten kanssa. Luovat menetelmät avaavat tilaa yhteiselle oppimiselle ja tuovat näkyväksi sellaista tietoa, jota ei voi oppia kirjoista, vaan joka syntyy vuorovaikutuksessa.
Ehkä tärkeintä on, että luovuus lisää toimijuutta ja toivoa. Luovassa oppimisessa ihminen ei ole passiivinen tiedon vastaanottaja, vaan aktiivinen tekijä ja merkityksen rakentaja. Tämä vahvistaa pystyvyyden tunnetta, motivaatiota ja osallisuutta – tekijöitä, jotka ovat keskeisiä sekä toipumisessa että kokemusasiantuntijaksi kasvamisessa.
Luovuus ei siis ole kokemusasiantuntijakoulutuksessa sivuroolissa tai ”kiva lisä”, vaan oppimisen ytimessä. Sen avulla eletty kokemus voi muuntua eläväksi, jaettavaksi ja vaikuttavaksi kokemustiedoksi.
Terveisin
Piia Sumupuu
Kainuun KAVE -hanke, vastaava kouluttaja, taideterapeutti
Lähde: Soronen, Kari (2024). Mielenterveyden kokemusasiantuntijuus: Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen tutkimusohjelma (MIPA 2.0).
Marittan tarina Luovuudesta toipumisen tukena
Riippuvuudestani, läheisen riippuvuuksista ja ristiriitaisesta surusta hänen kuoltuaan olen selviytynyt paitsi puhumisen ja kuulluksi tulemisen myös luovien harrastusten avulla: maalaamisen, kirjoittamisen ja viimeisimmäksi luovan tanssin.
Maalaamista olen harrastanut jo muutaman vuosikymmenen ajan. Ensin opettelin jäljentämään maisemia, mutta pikku hiljaa olen siirtynyt abstraktimpiin kuviin. Toipujille tarkoitetuissa taideterapiaryhmissä ja taideterapeuttisen työskentelyn myötä aloin noin yhdeksän vuotta sitten työstää kipeitä muistojani. Ensin tein vain tikku-ukkoja vaikeista tilanteista elämäni varrelta lapsuudesta saakka. Siirryttyään paperille muistot ovat helpottaneet ja jäsentyneet osaksi menneisyyttäni.
Mieheni kuoleman jälkeen viisi vuotta sitten aloin työstää ristiriitaista suruani jostain syystä mustan kiven kautta. Sitä maalasin vuosia, kunnes se muutti väriään.
Runoja en ole nuorempana kirjoitellut, mutta eläkkeelle jäädessäni innostuin kirjoittajapiirissä loppusointuisten, omaa elämääni kuvaavien runojen kirjoittamisesta. Erityisesti mukanaan veivät viisiriviset tankat, joita alkoi pulputa kymmeniä, ellei jo satoja. Niihin oli ja on mielenkiintoista lyhyeen muotoon, tavuja laskien, kiteyttää tuntojani – pettymyksiä, katkeruutta ja vihaakin.
Luovan kirjoittamisen piireihin olen myös osallistunut. Minun on helpompi kirjoittaa, kun saan jonkin aiheen tai vihjeen, josta pääsen alkuun ja tarina alkaa syntyä.
Kajaanin Routa Companyn järjestämällä luovan tanssin kurssilla Eläkeläisten tanssivat kahvit olen ollut mukana muutaman vuoden ajan. Äskettäin uskaltauduin mukaan tanssiesitykseen Elämän värit. Meillä oli huivit, joita heiluttelimme. Ne kuvasivat tunnetta, sielua, elämää ja historiaamme. Valitsin keltaisen, koska se symboloi iloa ja toivoa – ja oli myös edesmenneen mieheni lempiväri. Huivia riepottelin, yritin päästä siitä eroon, mutta lopulta suljin sen sydämeeni.
Tanssiessa itsekseen, mutta kuitenkin ryhmässä, voin kokea eri tunteita ja hetkittäin myös sellaista läsnäolon tunnetta, että on vain musiikki ja se hetki, liike. Vaikka liikkeeni näyttää ulospäin kömpelöltä ja polvikipu rajoittaa, sisäisesti koen tanssivani vapaasti. Ryhmässä koen olevani hyväksytty.
Muistan, kuinka vertaistukiryhmiin uskaltautuminen vei aikansa, mutta ne auttoivat ymmärtämään, etten ole yksin. Samankaltaisia asioita kokeneet ymmärtävät toisella tavalla kuin ammattilaiset, vaikka myös ammattilaisilta sain tärkeää apua raitistuessani ensimmäisen kerran 18 vuotta sitten.
Viime vuonna kouluttauduin kokemusasiantuntijaksi. Työssäni psykologina puhuminen ja kuunteleminen olivat keskeisiä, ja pidän niitä yhä tärkeinä. Eläkkeelle jäätyäni olen kuitenkin oivaltanut, kuinka merkittäviä luovat menetelmät ovat kipeiden kokemusten ilmaisemisessa ja jakamisessa.
Ne kellarissa
ovat järjestyksessä,
ikävät muistot,
nyt elää voin vihdoin
vapaana niin kuin haluan.
Paltamo 8.12.2025
Maritta Sippula
