Kesäkuu on Pride-kuukausi. Silloin sateenkaarevuus näkyy lipuissa, tapahtumissa, sosiaalisen median profiilikuvissa ja julkisessa keskustelussa. Samalla herää toive, että yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja jokaisen oikeudesta olla oma itsensä puhuttaisiin myös muina kuukausina.

Helppoa se ei kuitenkaan aina ole.

Yhteiskunta näyttää jakautuvan yhä pienempiin kupliin. Sama ilmiö näkyy politiikassa, mutta myös sateenkaariyhteisöissä, niiden tukijoissa ja vastustajissa. Jotkut ajattelevat, että yhdenvertaisuutta tulee edistää tietyllä tavalla. Toiset kokevat, ettei koko asiaa pitäisi nostaa esille lainkaan. Keskustelu muuttuu helposti vastakkainasetteluksi, jossa ihmiset sijoitetaan nopeasti johonkin leiriin.

Moni ihminen jää tämän keskelle.

Mitä tehdä, jos haluaa tukea ihmisoikeuksia, mutta ei koe kuuluvansa mihinkään poliittiseen ryhmään? Mitä tehdä, jos haluaa puolustaa toisen ihmisarvoa ilman, että tulee leimatuksi jonkin ideologian edustajaksi?

Ehkä ensimmäinen askel on muistaa, että ihmisoikeudet eivät lähtökohtaisesti ole puoluekysymys.

Ajatus siitä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas riippumatta sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, iästä, terveydentilasta, etnisestä taustasta, uskonnosta tai mistään muustakaan ominaisuudesta, on ihmisoikeuksien perusta. Sen ei pitäisi olla radikaali ajatus. Sen pitäisi olla yhteinen lähtökohta.

Silti julkisessa keskustelussa tuntuu joskus siltä, että pelkkä yhdenvertaisuuden puolustaminen tulkitaan kannanotoksi johonkin laajempaan poliittiseen kokonaisuuteen. Joskus jopa hiljainen tuki voidaan nähdä provokaationa.

Siksi moni vaikenee.

Mutta ehkä yhdenvertaisuuden tukeminen ei aina vaadi suuria julistuksia. Se voi näkyä siinä, miten kohtelemme ihmisiä arjessa. Kuuntelemmeko toisiamme? Annammeko ihmisille tilaa kertoa omasta kokemuksestaan? Puutummeko epäasialliseen kohteluun? Uskallammeko sanoa ääneen, että jokainen kuuluu joukkoon?

Tänä keväänä sekä yhdenvertaisuusvaltuutettu että tasa-arvovaltuutettu ovat nostaneet esiin huolen siitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuva syrjintä ja häirintä ovat edelleen yleisiä Suomessa. Heidän mukaansa yhdenvertaisuuden edistäminen tarvitsee pitkäjänteisiä toimia eikä voi jäädä vain yksittäisten tapahtumien tai kampanjoiden varaan. 

Tästä näkökulmasta Pride ei ole vain juhla tai mielenosoitus. Se on muistutus siitä, että yhdenvertaisuus ei ole valmis. Samalla se voi olla kutsu myös niille ihmisille, jotka eivät koe itseään aktivisteiksi.

Ehkä meidän ei tarvitse ensin päättää, mihin kuplaan kuulumme.

Ehkä riittää, että päätämme kohdella ihmisiä ihmisinä.

Ja ehkä juuri nyt tarvitsemme enemmän uteliaisuutta kuin oletuksia, enemmän kuuntelemista kuin leimaamista ja enemmän dialogia kuin vastakkainasettelua.

Sillä yhdenvertaisuus ei synny siitä, että kaikki ajattelevat samalla tavalla.

Se syntyy siitä, että jokaisen ihmisarvo tunnustetaan, vaikka ajattelisimme eri tavoin.

Kesäkuun jälkeenkin. 

Kainuun KAVE -hanke

Piia Sumupuu

hankepäällikkö/vastaava kouluttaja